Sotilaskoneet ja niiden tulevaisuus

Lentokoneiden käyttö sotilastarkoituksiin alkoi jo ennen ensimmäistä maailmansotaa. Italialaiset käyttivät niitä vuosina 1911-1912 Italian ja Turkin välisessä sodassa Libyassa mutta lentokoneita käytettiin myös ensimmäisessä Balkanin sodassa. Ensimmäisessä maailmansodassa näiden laitteiden käyttö ja samalla niiden kehitys ottivat huiman hypyn eteenpäin.

Ensimmäisen maailmansodan aikaiset lentokoneet olivat pääosin puurakenteisia ja kangasverhoiltuja. Polttomoottorin vaatima polttoaine, puu ja kangas tekivät lentokoneista erittäin paloherkkiä. Koska sen aikaiset moottorit olivat heikkotehoisia, oli koneen rakenteen oltava kevyt. Lentokoneita käytettiin aluksi tiedusteluun ja myöhemmin pommituksiin. Niihin asennettiin myös konekivääreitä, joiden tarkkuus oli kyseenalainen, koska niitä piti sijoittaa potkurin kehän ulkopuolelle.

Tahdistin mullisti alaa

Vuonna 1916 Fokker kehitti tahdistimen, joka mahdollisti konekiväärin ampumisen potkurin lapojen välistä. Tämä teki aseiden suuntaamisen huomattavasti tarkemmaksi. Tuon ajan lentokoneet olivat kaksitasoisia tai jopa kolmitasoja. Moottoreiden teho –tai pikemminkin sen puute –vaati siiviltä suuren kantopinnan. Tämä ratkaisu teki koneista hyvin ketteriä, mutta lentonopeus kärsi. Lentokoneen sotilaallinen käyttö lisäsi joka tapauksessa niiden kehitystä merkittävästi. Suunta kulki kohti kokometallisia lentokoneita.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen sotilaskoneiden kehitys väheni huomattavasti, luultiinhan tuon massiivisen taistelun lopettavan kaikki aseelliset konfliktit. Toisaalta sodan jäljiltä oli varastoihin jäänyt suuret määrät lentokoneita. Kyseisen ajan kehitystä johtivat erilaiset kilpailut ja yksilölliset lentosuoritukset. Esimerkiksi SchneiderTrophy -nopeuskilpailuissa tehtiin ennätyksiä, ja vuonna 1921 kilpailun voittajalle mitattiin nopeudeksi 189,66 km/h.

Vuonna 1931 vauhtia oli jo 547,31 km/h, kun taas vain pari vuotta myöhemmin vuonna 1934 oli voittajan nopeus jo 709 km/h. Toisen maailmansodan alla nopeusennätys rikottiin MesserschmittBf 109 -koneella, ja uusi huippunopeus oli 755,13 km/h. Nopeuden kasvaessa lentokoneissa luovuttiin kaksitasoisista ratkaisuista.

Ensimmäinen kokometallista valmistettu hävittäjäkone oli Boeing P-26, joka lensi ensilentonsa vuonna 1932. Huomattavaa oli, että 1930-luvun puoliväliin asti pommikoneet olivat hävittäjäkoneita nopeampia johtuen 1920-luvun käsityksestä, että pommikoneet olisivat hävittäjiä tarpeellisimpia taistelukoneita. Vielä talvisodan aikaan Bristol Blenheim -pommikoneella oli hyvät mahdollisuudet paeta esimerkiksi venäläisiä Polikarpov-hävittäjiä pelkän nopeutensa ansiosta.

Hävittäjät ja pommikoneet nähtiin sodassa

Toisen maailmansodan aattona oli ympäri maailmaa kehitetty tehokkaita hävittäjiä. Saksalainen Messerschmitt ja englantilainen Spitfire olivat ehkä niistä kuuluisimmat. Myös maapallon toisella puolella oli kehitetty hyviä hävittäjiä, joista esimerkkinä toimii japanilainen Mitsubishi Zero. Näissä koneissa oli erittäin tehokkaat moottorit, jotka takasivat niille hyvän suorituskyvyn ja nousunopeuden. Molemmat ovat tärkeitä ominaisuuksia varsinkin käytettäessä hävittäjäkoneita torjuntataisteluun.

Pommikoneita oli myös kehitelty erilaisiin tehtäviin, ja tuon ajan kuuluisia konetyyppejä ovat muun muassa JunkersJu 87 eli Stuka-syöksypommittajat ja Lentävä linnoitus- sekä Liberator-pommikoneet.

Lentokoneiden kehitys oli kuitenkin ajamassa polttomoottoritekniikalla varustettujen potkurikoneiden ohi. Jo 1930-luvulla oli kehitetty ensimmäiset suihkuturbiinikäyttöiset lentokoneet. Toisen maailmansodan loppupuolella saksalaiset ottivat laivuekäyttöön Messerschmitt 262 -suihkuhävittäjät. Vaikka niiden suorituskyky oli ylivoimainen potkurikoneisiin verrattuna, niitä valmistui aivan liian vähän ja toisaalta myös liian myöhään, että niillä olisi ollut suurempaa vaikutusta läntisten liittoutuneiden massiivisiin pommituksiin Saksassa.

Kehitys kiihtyi 50-luvulla

Sodan jälkeen suihkumoottoreilla varustettujen lentokoneiden kehitys jatkui edelleen huimaa vauhtia. Toisen maailmansodan voittajavaltioiden, joihin lukeutuivat Yhdysvallat ja Neuvostoliitto, välille muodostui poliittisin perustein niin kutsuttu kylmä sota, joka toimi sotatekniikan ja siten myös lentokoneiden kehityksen ensisijaisena kiihdyttäjänä. Kumpikin osapuoli kehitti jatkuvasti uutta teknologiaa saavuttaakseen etulyöntiaseman, mikäli kriisi eskaloituisi todelliseksi sodaksi. Pienemmät alueelliset sotanäyttämöt, kuten Korean sota, toimivat uusimman teknologian koekenttinä. Tällä tavalla vuosien aikana hankittua kokemusta sovellettiin uusiin innovaatioihin.

Koneiden suorituskyky parani huimaa vauhtia, ja erilaisia suorituskykyyn liittyviä ennätyksiä rikottiin usein. Jo vuonna 1947 ylitetty äänennopeus eli Mach 1 kyettiin pian ylittämään tuplasti, sillä hävittäjien nousunopeudet olivat myös ilmiömäisiä. Hävittäjäkoneita kehiteltiin joko monitoimihävittäjiksi tai sitten jokaiseen tehtävään suunniteltiin oma lentokone, kuten torjuntahävittäjä tai rynnäkkökone. Aseistus kehittyi myös vauhdilla, ja pian koneiden päälaitteina toimivat erilaiset ohjukset ja raketit sekä maaliin hakeutuvat pommit. Pääaseistuksena ennen toimineet konekiväärit ja tykit jäivät lähinnä tukiaseiksi.

Ohjusteknologian kehitys muutti myös ilmataistelujen luonnetta. Enää ei välttämättä tarvinnut nähdä vastustajaa ampuakseen tämän alas, koska maaliin hakeutuva ohjus voitiin laukaista jo näköpiirin ulkopuolelta. Toisaalta maasta ilmaan ammuttavat ohjukset muodostivat uuden uhkan lentokoneille. Ne saavuttivat rakettitekniikkaan perustuvilla moottoreillaan suurenkin korkeuden hetkessä, joten niistä tuli erittäin tehokkaita ilmatorjuntavälineitä.

Automatisaatio on muuttanut asioita

Tätä päivää ovat taas erilaiset miehittämättömät lennokit ja lentokoneet, joita voidaan ohjailla tietotekniikan avulla esimerkiksi toiselta puolelta maailmaa. Perinteinen lentokonesuunnittelu on johtanut koneiden ominaisuuksien kehitykseen, joka tekee niistä erittäin vaikeasti havaittavia tutkalla. Erilaiset tietotekniikan sovellukset ovat myös astuneet kuvaan voimakkaasti, ja esimerkiksi perinteinen hävittäjäkin käyttää enemmän tai vähemmän kehittynyttä tietotekniikkaa lentokoneen hallitsemiseksi.

Lentokoneiden kehitysprosessi saattaa joskus olla hyvinkin pitkäaikainen tapahtuma. Esimerkkinä voi mainita amerikkalaisen vuonna 2019 käyttöön tulevan F-35:n, jonka kehitystyö alkoi jo vuonna 1997. Nykyaikainen hävittäjätorjunta taas kehittyy käsi kädessä tietotekniikan yleisen kehityksen myötä, joten kehitysaskeleet tapahtuvat todella nopeasti tänä päivänä. Tässä aiheessa piileekin riski, että kehitteillä oleva uusi lentokone on jo vanhentunut, kun se otetaan käyttöön.